BELLMINT´S DREAMS SALVADOR  "SANTTU"

30.5.1995 - 13.6.2007

 i. FIN MVA Guldklimpen´s Wozzeck
e. FIN MVA Usvalaakson Minttu

Kasv. kennel Bellmints, Tanja Vainionpää, Hoisko

om. Tutta Ojansuu, Kymönkoski

         Santtu koiranetissä

Kuvassa Selma ja Santtu, Sankari ja sen sisko

 

Monella tavalla Santtu oli minun koirakouluni, vaikkei ensimmäinen koirani ollutkaan. Hellyyttävästä rohkeasta karvapallerosta kun kasvoi kultainen noutaja, jonka sisäinen rotweiler laittoikin meidät katsomaan koiran kanssa elämistä uudelta kantilta. Ja miten paljon se meille antoikaan!

Santtu muutti meille kultaisen Kitin kaveriksi syksyllä 1995. Santun kanssa jatkettiin samoilla linjoilla kuin ylikiltin Kitinkin kanssa - eli lällittiin se pilalle. Käytiin koirakoulussa, näyttelyissä ja taipumuksiakin harrastettiin sen verran, että Santtu läpäisi Noutajien taipumuskokeen helposti hiukan reilun vuoden iässä.

Ymmärsin omistavani "ongelmakoiran" kun tulin purruksi. Toki muitakin viitteitä oli; toisille koirille ärinöitä, korvien kadottamista, hihnassa kiskomista ja murinaa ja jäykistelyä. Ruoka oli kuitenkin se, joka sai Santun käymään käsiksi, tarkoituksella ja monta kertaa. Ja oman koiran purema koskee, henkisesti vielä enemmän kuin fyysisesti. Enkö minä muka ole tätä koiraa rakastanut ja ruokkinut, miksi se puree minua?

Tulipa sitten kokeiltua myös selättämistä, vanhan kunnon palveluskoirakoulukunnan ratkaisua dominoivalle koiralle. Sen kokeilun aiheuttamaa lisäongelmaa saatiin korjata vielä moneen kertaan. 

Onneksi Santulla oli fiksu kasvattaja, joka sai minut Pertti Vilanderin kurssipäivään. Jo Pertin kuunteleminen sai aikaan jonkinlaisen ahaa-elämyksen ja kun vielä näin Santun ja Pertin kohtaamisen, ei ollut epäilystäkään siitä, että tämä mies osaa puhua koiraa. Ensimmäisen päivän jälkeen Santtu tosin puhkui raivoa, olinhan ensimmäistä kertaa osoittanut, etten aiokaan noudattaa sen toiveita alamaisen asemassa. Tunnelin päässä näkyi valoa, ensimmäistä kertaa ymmärsin mitä minun pitää koirani kanssa tehdä.

Tuli toinen kurssi. Viikonlopun ajan harjoittelimme hihnakäytöstä ja kuuntelimme viisaita sanoja. Jotain hämmästyttävää tapahtui,  Santtu alkoi kuunnella ja huomioida mielipiteeni. Tyhmä saa kuitenkin lyödä päätään seinään useamman kerran ja yhä joitain ongelmia ilmeni. Vaikka kuinka harrastin Santun kanssa tottelevaisuuskokeita - vaihtelevalla menestyksellä - se yhä aika ajoin lakkasi kuuntelemasta ja myös murinoita ja jäykistelyjä esiintyi.

Tuli kolmaskin kurssi, jossa sain kuulla olevani koirani narttu. Tästä suivaantuneena sain vihdoin itseäni niskasta kiinni. Kotona Santtua ei enää lällitty, ei huomioitu eikä paapottu. Hihnan kiristäminen kiellettiin kokonaan - ja yllättäen mitään muuta ei tarvittukaan. Pari päivää Santtu kyräili meitä nurkastaan epäilevästi ja sitten se huokaisi - pitäkää te ohjat käsissänne ja minä voin keskittyä olemaan vain koira.

Muutos oli valtava! Se jäykistelevä ja muriseva omaa itseään uhkuva paukapää oli kadonnut ja tilalle tuli rento ja iloinen kultainen noutaja! Santtu nautti taas elämästään ja me elämästä sen kanssa. Kävimme vielä yhdellä kurssilla ja saimme Vilanderiltakin myöntävän lausunnon - ja voi sitä ilomme päivää! 

Santtu oli ennenkaikkea Noutaja, sille jopa uuden vuoden raketit tarkoittivat tippuvia lintuja ja sille noutaminen oli helppoa ja spontaania. Valitettavasti nome harrastus jäi kuitenkin vähiin, ensin oli ongelmia ja sitten ei vaan muka joutanut, selityksen makua... Ensisijaisesti Santtu kutenkin oli Noutaja ja näytti minulle myös sen, miten paljon noutaja nauttii kun saa tehdä työtä johon on jalostettukin.

Santtu oli myös hyvin Koira. Se oli itsevarma ja ilmaisi itseänsä kuten koiran kuuluukin. Santtu opetti minulle valtavasti koiran kehon kieltä, näytti miten koirat toimivat ja ajattelevat. Kun asiat ihmisten ja Santun välillä oli korjattu, opin valtavasti vain seuraamalla Santun toimintaa koirien kesken. Sillä koiraporukassa Santtu oli The King, ei riitapukari eikä leikkikaveri, vaan The King, koirien kuningas. Se oli hyvin itsevarma, mutta noutajuudestaan johtuen myös hiukan liian pehmeä kestääkseen mitä vaan. Se osoitti kaikille koirille arvokkuutensa omalla pidättyneellä tavallaan, muttei jaksanut sietää minkäänlaista pullikointia.

Suurimman osan elämästään Santtu eli sisarensa Selman kanssa. Santtu ja Selma olivat parhaat ystävykset, ne osasivat leikkiä vain keskenään ja kohtasivat yhdessä kaiken, mutta arvojärjestys oli siinäkin. Selma tiesi jo Santun silmäkulman asennosta, millä päällä Santtu oli. Sisarukset elelivät sulassa sovussa lapsiperheen koirina ja perheenjäseninä ja kaikilla meillä oli yhdessä mukavaa.

Vielä vanhuksena, jo hiukan jäykistyneenä ja kuuroutuneena, Santtu vielä auttoi minua uuden koiratulokkaan kasvatuksessa. Tiltu tollerin Santtu laittoikin ensin ruotuun tiukalla kurilla, mutta lopputuloksena oli harmoninen kolmen koiran porukka. Ilman Santtu voisi Tiltukin olla kurittomampi kakara, joka tapauksessa olen onnellinen, että Tiltukin sai Santun seurassa kasvaa. Koiran pito on sellaista jatkumoa, ensin oli Kiti, Kitin kanssa Santtu, Santun kanssa Selma ja Tiltu jne.

Vain muutama päivä sen jälkeen kun olimme juhlineet Santun 12-vuotispäivää, jouduin viemään sen viimeiselle matkalle. Tietämättömästä ja tutkimattomaksi jääneestä syystä Santtu sai keskushermostoon viittaavia oireita, jotka veivät sen yhdessä illassa tolkuttomaan kuntoon. Koko ikänsä Santtu oli rakastanut autoilua ja viimeiseen uneensakin se nukahti autossa pää sylissäni.

Santtu sankari, San Salvador Dali, PamPam Paukustin. Elämäni suurin koirakoulu, Koira isolla Koolla. Ilman Santtua olisin suurinta kokemusta vailla.